Huonosti nukutun yön jälkeen päivä alkoi huonosti. Minä olin nukkunut hyvin, mutta vieressäni nukkuva kaveri oli taas kerran valvonut särkyjensä kanssa ja yöllä valvoessa erilaiset pirut ilmestyvät nurkista kiusaamaan unettoman ajatuksia. Viikolla on puhuttu uutisissa, että suomalaiset nukkuvat nykyisin huonommin kuin koskaan aikaisemmin ja ilmiö on tuttu meidänkin perheessä. Aamulla herättyäni tuo huonosti nukkunut puoliso kaatoi ensimmäiseksi kaikki särkynsä ja ahdistuksensa yhtenä ryöppynä niskaani ja edessä oleva päivä näytti saman tien toivottomalta. Siinä me lopulta ruikutimme ja valitimme yhdessä kurjaa kohtaloamme.
Kun olimme sopivasti päässeet ruikuttamisen makuun, löytyi postilaatikosta HUS: lta tullut kirje, jossa puoliso kutsuttiin pikaisesti uusintaverikokeeseen. Valituksemme sai uutta potkua ja ahdistunut ilmapiiri sai lisämausteen pelosta. Kirjeen mukana pelko astui taas kerran ovesta sisään.
Parin tunnin valitusvirren jälkeen sanoin puolisolleni, että nyt en enää jaksa. Heräsin tyytyväisenä, mutta nyt olimme yhdessä vajonneet kuilun pohjalle ja sieltä pitäisi päästä pois. Kannustajan ja rohkaisijan sijaan minusta oli tullut rinnalla ruikuttaja. Jos toinen ei jaksa nousta kuilusta, minun ainakin pitäisi nousta, muuten saamme ulista surkeudessamme koko päivän. Laitoin takin päälleni ja lähdin ulos.
Kaipasin elämääni jotain kaunista ja kaipasin ystävää. Kauneudenkaipuuseen löysin lääkkeen kukkakaupasta. Katsellessani kauniita kukkia maljakossa mietin, kuka olisi nyt sellainen ystävä, jolle haluaisin soittaa.
En kaivannut ketään positiivisuuden ilosanoman tuojaa. En kaivannut myöskään ”ota itseäsi niskasta kiinni”-tyyppejä enkä ”jollakin on vielä huonommin”-tyyppejä. Asiat, joita olimme yhdessä ruikuttaneet olivat olemassa olevia tosiasioita eikä niistä selvitä sillä, että vedetään suu hymyyn ja lopetetaan surkeilu. Kaipasin ystävää, joka ei väheksyisi meidän tilannettamme.
Mutta en kaivannut myöskään yhtään pessimistiä kertomaan minulle, että sellaista elämä vaan on. Kun varautuu pahimpaan, ei ainakaan pety. Kun koko aamupäivän olin katsellut puoliksi tyhjää lasia, halusin ryhtyä vaihteeksi katselemaan puoliksi täynnä olevaa lasia. Minulla oli jo rinnallani yksi ruikuttaja, sellaiseksi tunsin myös itseni, joten ei lisää ruikuttajia tänään tähän taloon.
Ehkä kaikista vähiten kaipasin ystävää, joka sormia napsauttamalla kykenee ratkaisemaan kaikki ongelmamme, tai ainakin kuvittelee ratkaisevansa. Kaipasin ystävää, joka neuvomisen sijaan kykenee kuuntelemaan. Kuka olisi ihminen, joka ei yliarvioi eikä aliarvioi vaikeuksiani, oikeastaan ei arvioi ollenkaan, vaan antaa minun itse arvioida ääneen omat asiani.
Ei minun tarvinnut kauaa miettiä, tiesin kyllä, kenelle soittaisin. ”Tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä…”: kuului puhelimesta. Onneksi oli toinenkin ystävä, ja hän vastasi. Kuullessani hänen äänensä ongelmani oli jo puoliksi ratkaistu ja puhelun jälkeen elämä virtasi taas suonissani ja huomasin, että ulkonahan on ihan kaunis päivä.
Saatuani itseni ylös kuilusta, sanoin puolisolleni, että nyt lähdetään ulos kävelylle ja katsotaan sen jälkeen, miltä elämä näyttää. Kukkakimppu, ystävä ja ulkoilma tekivät tehtävänsä. Hoitakoot lääkärit terveyshuolet ja tehkööt diagnoosit, me keskitymme elämiseen. Se siitä ruikuttamisesta.
Illalla soitin uudestaan ystävälleni, johon en päivällä saanut yhteyttä. Hänen päivänsä oli kulunut lääkärissä ja pienessä operaatiossa. Hän kertoi omat vaivansa, minä kerroin omani ja lopulta totesimme, että kylläpä on hienoa omistaa ystävä, jolle saa puhua ja jota saa kuunnella. Ystävän kanssa jaettu kuorma on huomattavasti helpompi kantaa.