• Artikkelin kategoria:Yleinen
  • Artikkelin kommentit:0 kommenttia

Poikani ollessa kolmevuotias hänelle tehtiin polvioperaatio. Ennen operaatiota hän varoi polveaan eikä mielellään liikkunut sen kanssa. Operaation jälkeen jalka oli reiteen asti lastassa, mutta poika liikkui istumalla kovaa vauhtia pitkin osaston käytäviä. Lastenosastolla oli mukava leikkihuone ja sinne hän viiletti istuallaan heti, kun se oli mahdollista. Ensimmäisen operaation jälkeen kävimme vielä kahdessa operaatiossa. Sairaalaan lähtiessään poika sanoi: ”Ensin minä nukun siellä ja sitten leikin”. Hänen hoitava lääkärinsä kertoi, että lapset ovat helppoja toipilaita, koska he lähtevät liikkeelle heti, kun vain kykenevät eivätkä jää turhaan sairastamaan. Lapsille maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, joten uudella innolla ja positiivisella asenteella kohti uusia seikkailuja.

Teini-iässä lapsen positiivinen asenne on monen kohdalla muuttunut negatiiviseksi asenteeksi. Pidin opotuntia pienelle ryhmälle, josta yhdellä oppilaalla oli kepit ja toisella käsi siteessä. Kumpikaan heistä ei voinut ”vammoistaan” johtuen tehdä tunnilla mitään ja kaverit eivät voineet muuten vaan tehdä mitään. Suuri osa tunnista kului keskustellessamme aiheesta, estääkö jalkavamma kirjoittamisen tai voiko tietokoneella kirjoittaa vain toisella kädellä. Näytin heille youtubesta videonpätkän ”rajoitteet ovat vain omassa päässä”, niissä videoissa monella tavalla vaikeasti vammautuneet lapset ja nuoret tekevät terveen silmissä uskomattomia asioita. Ehkä se oli sillä tunnilla aiheellinen keskustelu ja etukäteen suunnittelemani tehtävä toisarvoinen. Toivon heidän oppineen jotain siitä, miten suuri vaikutus elämässä on omalla asennoitumisella asioihin ja tilanteisiin. Onneksi teini-iän negatiivinen asenne korjaantuu useimpien kohdalla iän myötä.

Jos teini-iän negatiivinen asenne korjaantuu iän myötä, miksi moni keski-ikäinen ihminen näkee elämän kovin negatiivisesti. Me keski-ikäiset olemme jo nähneet, että ruusuissa on piikit ja välillä elämä potkii päähän. Elämä oli potkinut päähän myös sitä pientä poikaa sairaalassa, ei hän liikkunut kipeän polven kanssa, hän liikkui vasta sitten, kun se jotenkin oli mahdollista. Hänen oli helppo olla positiivinen, koska hän ei ymmärtänyt olevansa sairas. Ei silloin naurata, kun elämä sattuu. Positiivisuutta ei ole se, että nauraa silloin, kun pitäisi itkeä. Positiivisuutta on se, että on valmis nousemaan ylös, kun ei enää satu. Negatiivisuutta on jäädä ”tuleen makaamaan”. Liian moni keski-ikäinen ihminen on antautunut elämän vaikeuksien myötä.

Meidän perhettämme elämä on potkinut päähän viimeisen kahden vuoden aikana. Eräänä syyspäivän aamuna mieheni lähti sairaalaan jälleen kerran yhteen operaatioon ja minä lähdin kouluun. Sellaisina päivinä ajatukset olivat sairaalassa ja joka välissä katselin puhelinta odottaen viestiä hyvin sujuneesta operaatiosta ja peläten viestiä jostain yllättävästä komplikaatiosta. Opettajanhuoneessa työkaveri sanoi: ”Ilon ja positiivisuuden kautta uuteen päivään!” Hän ei tarkoittanut sanoillaan mitään pahaa, mutta sillä hetkellä se tuntui aivan ylivoimaiselta vaatimukselta. Aina ei jaksa olla positiivinen, eikä tarvitsekaan.

Vaikean syksyn ja talven jälkeen lähdin eräänä kevättalven päivänä kävelemään kirjastoon ja kauppaan. Siinä kävellessäni huomasin olevani kiitollinen ja onnellinen. Huomasin, että olimme taas alkaneet suunnitella tulevaisuutta. Elämä ei ollutkaan enää pysähtynyt, huominen ei pelottanut, tavallinen arki kauppareissuineen tuntui hienolta. Vastasatanut lumi näytti puhtaan valkoiselta ja taivas kirkkaan siniseltä. Elämässä oli iloa ja positiivisuutta. Positiivinen asenne ja kiitollinen mieli vie elämää eteenpäin. Uudet seikkailut odottavat keski-ikäistä ihmistä.

Vastaa