Nappila on pieni punainen mökki metsän keskellä pienessä satakuntalaisessa kylässä. Oikeasti paikan nimi on Knappila, mutta koska puhekielessä k on yleensä pudonnut pois, nimitän paikkaa Nappilaksi. Paikka on kaikin puolin vaatimaton, mutta se on elämäni kiinnekohta ja paratiisi. Talon rakensi pappani kodiksi vasta perustetulle perheelleen  juuri ennen talvisotaa. Oikeastaan rakentaminen jäi kesken, koska rakentaja joutui lähtemään rintamalle marraskuussa 1939. Keskeneräiseen kotiin jäivät asumaan nuori vaimo (mummuni) ja vuoden ikäinen tytär (äitini). Rakentaja kaatui talvisodassa tammikuussa 1940 ja leski tyttärineen jäi asumaan Nappilaan. Yhdeksän vuotta he asuivat pienessä mökissä, kunnes äiti meni uudestaan naimisiin ja he muuttivat uuden miehen kotiin kilometrin päähän Nappilasta.

Oma lapsuuteni on ollut useiden muuttojen takia rikkinäistä, ainoa pysyvä koti on ollut  Nappila, vaikka oikeasti olen asunut siellä elämässäni vain vajaan kaksi vuotta. Kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät vietimme siellä. Samalla kylällä oli kavereita, sukulaisia ja muuten vaan tuttuja ihmisiä. Omienkin lasteni kanssa olemme viettäneet lomia Nappilassa ja hekin ovat oppineet rakastamaan paikkaa. Minun mielessäni Nappilan valkovuokot ja juhannusruusut kukkivat kauneimmin, linnut laulavat ihanimmin ja aurinko paistaa heleimmin. Usein olen istunut pienen talon rappusilla ja tuntenut itseni täysin onnelliseksi.

Itselleni Nappila ja sen metsät ovat olleet turvallinen ja rauhallinen paikka, jossa tunnen olevani kotona. Sitä se paikka ei kuitenkaan ole ollut minua edeltäville sukupolville. Olen kuullut tarinoita sukulaisista, joita on kapinavuosien aikana ammuttu lähimetsiin. Metsästä löytyy maakuoppa ja kallionkolo, joissa sukulaisia on piileskellyt, joku on selvinnyt, monet eivät. Kapinavuodet päättyivät ja elämä jatkui. Sitten tulivat sotavuodet ja taas elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sotavuodet päättyivät ja  elämä jatkui. Nappilan asukkaat ja kyläläiset viljelivät peltojaan ja hoitivat perheitään. Minun sukupolveni lapset saivat viettää kylässä turvallista ja onnellista lapsuutta. Meidän sukupolvemme kasvaessa alkoi kylän autioituminen eikä siellä enää juuri vakituisia asukkaita ole. Kylällä on elämää pääasiassa vain kesäisin.

Nappilan vaatimattomuus ja historia on tehnyt minuun vaikutuksen. Elämä tuo välillä eteen vaikeita asioita ja joskus tuntuu siltä, että en jaksa yhtään päivää eteenpäin. Silti elämä jatkuu, tulee uusi päivä, uudet voimat ja mahdollisuudet. Omalla pienellä paikallani olen osa sukupolvien ketjua. Nyt on minun aikani rakentaa elämää ja vuorollani luovuttaa paikkani uusille sukupolville. Onnellisuus on kiinni arkisista, yksinkertaisista ja pienistä asioista. Onnellisuus on Nappilan rappusilla. Usein olen istunut niillä rappusilla ja laulanut Runebergin virttä 577 ”Sun kätes Herra voimakkaan suo olla turva Suomenmaan, niin sodassa kuin rauhassa ja murheen onnen aikana”.

Vastaa