En ole kovin aktiivisesti seurannut Koskelassa tapahtuneen murhan uutisointia. Olen lukenut vain otsikoita ja lyhyesti jotain sieltä täältä. Televisiouutisten uutisointi asiasta on riittänyt. Tänään 22.2.2021 silmiini osui Helsingin Sanomista yhden syytetyn pojan kommentti: ”Mulla ei oo mitään käsitystä, miksi tunsin sitä raivoa silloin. En tiedä, kun en oikeastaan tunne edes [uhria]”.

Tuo yksi lause kertoo paljon. Uhria oli pahoinpidelty useita kertoja, murha ei ollut mikään hetken mielijohteesta tapahtunut vahinko vaan pitkän pahoinpitelyn ja hylkäämisen seuraus, miten kaiken tämän jälkeen voi sanoa, ettei ymmärrä mitään tapahtuneesta.

Olen minäkin elämäni aikana lyönyt muutaman kerran toista ihmistä. Yksi läpsäys ja sen jälkeen valtava säikähdys ja syyllisyys. Niinä muutamina kertoina olen kyllä tiennyt, mitä tapahtui ja mikä sai minut toimimaan niin kuin toimin.

Minuakin on lyöty. Tekijä on säikähtänyt, asia on selvitetty puhumalla, sillä tekijä on osannut selittää, miksi hän teki niin kuin teki.

Tuo syytetyn pojan kommentti nostaa mielessäni valtavan suuren huolen. Kaikki pojat ovat olleet päiväkodissa, peruskoulussa ja viimeksi ammatillisessa oppilaitoksessa. Murhan uhri on ollut jopa lastensuojelun piirissä ja silti tapahtui näin. Kuinka paljon kouluissamme on lapsia ja nuoria, joiden tunne-elämän ongelmat ja käytöshäiriöt ovat niin vaikeita, että he kykenevät vuodesta toiseen pahoinpitelemään kaveriaan eivätkä lopulta osaa edes selittää, miksi näin tapahtui?

Jos uhri ei hae apua eivätkä tekijät osaa selittää tekonsa motiiveja, miten yksikään aikuinen tai viranomainen olisi voinut aavistaa, kuinka järkyttävät seuraukset tapauksella tulevat olemaan.

Kohdatessani koulun käytävillä erilaisia tilanteita, joskus minun silmilläni katsottuna selkeitä väkivaltatilanteita ja joskus sellaisia tilanteita, joista en vain tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tilanteita, joita minun pitäisi ilmeisesti ajatella mahdollisina murhaan johtavina tilanteina. Selitys on useimmiten: ”Se oli vain läppää.” Niin sanovat sekä uhri että tekijät. ”Ei tarvitse auttaa, sillä he ovat minun kavereitani ja se oli läppää.” Monilla nuorilla on todella vääristynyt käsitys huumorista. Minä en jaksa tehdä työtäni, jos koko ajan näen silmissäni mahdollisia murhaajia. Sillä koulussahan he ovat, koska yhdeltäkään nuorelta ei voi evätä oikeutta oppimiseen.

Meillä on kouluissamme erilaisia kiusaamisen vastaisia toimintamalleja, meillä on nollatoleransseja ja uusia ohjeistuksia syydetään jatkuvasti. On todella naiivia kuvitella, että nämä ongelmat ratkeaisivat jollain ihmeellisellä suunnitelmalla ja opettajien kouluttamisella. Opettajien käytöstä ja puheita seurataan tarkasti ja sinut voidaan nostaa tapetille pienestäkin väärästä sanasta tai oppilaaseen koskemisesta. On pelkkää hurskastelua kuvitella, että mikään kouluun suunniteltu toimintamalli auttaisi näin vaikeiden ongelmien keskellä.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut miettiä, uskallanko enää tehdä työtäni peruskoulussa. Jos yritän puuttua tilanteisiin, saatan sanoa tai tehdä jotain harkitsematonta ja sitten olen itse vaikeuksissa eikä yksikään tilanne ratkea. Jos en puutu tilanteisiin, saatan jaksaa työssäni, mutta se on vastaan arvomaailmaani. Miksi olen töissä koulussa, jos en uskalla tehdä siellä mitään.

Välitän oppilaistani ja haluan vilpittömästi toimia heidän parhaakseen. Nykyisin meno kouluissa on niin kovaa, että en tiedä, kykenenkö enää olemaan mukana siinä menossa. Ja anteeksi vaan Suomen opetushallitus, en toistaiseksi luota tiedän tukeenne enkä toimintamalleihinne. Jotenkin minusta tuntuu, että te ette vain ymmärrä, kuinka suuria ongelmia kouluissamme kohdataan päivittäin.

Vastaa