Ensi viikolla se taas alkaa. Se, mikä alkoi elämässäni ensimmäisen kerran syyskuussa 1967, nimittäin koulu. Joka syksy se on uusi ja jännittävä tapahtuma, sitä odottaa, siihen valmistautuu ja se aiheuttaa jossain määrin kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa.
Jokainen valmistautuu siihen omalla tavallaan, ekaluokkalainen, ala- tai yläkoululainen, lukiolainen, ammatillinen opiskelija, opettaja, oppilas jne. On niin kovin monta aloittajaa ja kovin monta elämäntilannetta.
Opona valmistaudun seuraamalla tiedotusvälineistä, mitä tapahtuu valtakunnallisesti koulutus- ja työrintamalla, pitää pysyä niin sanotusti ajan tasalla. Seuraan oman koulun wilmaa, jonne rehtori on jo laittanut useita tulevaan lukuvuoteen liittyviä viestejä. Mietin mielessäni, miten tuon esille erilaisia asioita ja mitä käytäntöjä haluaisin ottaa omaan työhöni, sekä oppitunneille että henkilökohtaiseen ohjaukseen. Paljon uutta ja mielenkiintoista on edessä.
Kaikkien hienojen menetelmien ja pätevien asioiden lisäksi haluan palauttaa mieleeni sen 15- vuotiaan nuoren tytön, joka minä joskus olin. Haluan palauttaa mieleeni elokuun 1975, jolloin valmistauduin aloittamaan viimeistä lukuvuottani peruskoululaisena. Se tyttö katsoo minua haalistuneesta luokkakuvasta. Tai oikeastaan ei katso, sillä se tyttö katsoo lattiaan. Se tyttö elää yhtä elämänsä vaikeimmista vuosista, aikaa, johon ei onneksi tarvitse palata.
Se tyttö muistuttaa minua siitä, miksi ryhdyin opettajaksi ja opoksi. En valinnut ammattiani siksi, että halusin oppia hienoja menetelmiä, lukea päteviä tekstejä ja näyttää kaikille, kuinka fiksu ja älykäs olen. Valitsin ammattini, koska tiesin, kuinka hukassa ja epätoivoinen nuori ihminen voi olla. Valitsin ammattini, jotta voisin omalta osaltani olla tuomassa toivoa jonkun nuoren elämään, jotta joku uskaltaisi nostaa katseensa lattiasta ja katsoa toiveikkaana eteenpäin. Sen haluan lukuvuoden alussa palauttaa mieleeni.
Uuden lukuvuoden alussa haluan muistuttaa itselleni, että tärkein on ihminen. Opetusmenetelmiä tulee ja menee, tietokoneita ja ohjelmistoja tulee ja menee, vanhoista opeista luovutaan ja uusia tulee tilalle. Opettajan elämässä myös oppilaita tulee ja menee ja jokainen heistä elää omaa ainutlaatuista nuoruuttaan. Jokaisella oppilaalla on vain yksi elämä, joka on tärkeä juuri nyt. Tulevanakin lukuvuotena haluan kohdata ihmisen.
Opettajallakin on vain yksi ainutlaatuinen elämä ja yhden ihmisen voimavarat. Nuoren ihmisen elämässä on omat haasteensa ja niin on myös aikuisen elämässä. En ole enää se lattiaan epävarmana tuijottava tyttö, jonka elämä on hukassa. Elämä on antanut paljon enemmän hyvää kuin mitä silloin osasin odottaa, mutta elämä on myös kuluttanut. Elämä on opettanut rajallisuutensa ja rajallisuuden puitteissa aloitan uuden lukuvuoden. Yksi opettaja tai opo voi jättää nuoren elämään vain yhden opettajan kokoisen jäljen. Tärkeintä opetustyössä on se, että ihminen kohtaa ihmisen.
