Koulussamme vietettiin juhlavuoteen liittyen koko kaupungin yhteistä kouluruokailuviikkoa teemalla ”Hyvää kouluruokaa vuodesta 1948”. Viikon ruokalistalla oli kouluruokia menneiltä vuosikymmeniltä. Maanantaina söimme ruisjauhopuolukkapuuroa, tiistaina tillilihaa, keskiviikkona kanaviillokkia, torstaina soijamakaroonilaatikkoa ja perjantaina oli viikon huipennuksena juhlamenu jälkiruokineen. Kanaviillokin kohdalla luki ruokalistassa, että saattaa sisältää luun osia. Tuo ilmoitus poiki paikallisen sanomalehden tekstaripalstalle muutaman huoltajan huolestuneen viestin, entä jos joku oppilas tukehtuu kananluihin. Ilmeisesti mitään vaaratilanteita ei tuosta kanaviillokista syntynyt, koska jälkipuheita ei kuulunut. Nykyisin pitää varmuuden vuoksi varoitella kaikesta mahdollisesta ja sitten, kun kaikesta mahdollisesta varoitellaan, ihmiset myös huolestuvat kaikesta. Huoli synnyttää huolta.

Oli mielenkiintoista syödä kouluruokia, joita ruokalistalla oli omaan kouluaikaan. Ollessani yläasteella lukuvuonna 1974-1975 koulussa oli eräänä päivänä ruokana kanaviillokkia. Ruokatunnin jälkeen kuulin, että eräs alemman luokan tyttö oli viety ruokalasta lääkäriin, koska hänellä oli jäänyt kananluu kurkkuun eikä hän pystynyt kunnolla hengittämään. Mitään vakavaa ei tapahtunut, koska tuo tyttö oli seuraavana päivänä koulussa aivan hyväkuntoisena. En tiedä, varoiteltiinko silloin mahdollisista kananluun osista ja olivatko huoltajat huolissaan meidän puolestamme, kun jouduimme syömään koulun kanaviillokkia. Pelästyin tuosta tapahtumasta, mutta en puhunut pelästymisestäni yhdellekään aikuiselle. En myöskään lopettanut kanaviillokin syömistä, katsoin vain tarkasti jokaisen haarukallisen, jonka laitoin suuhuni, etten  vahingossa saa kananluuta kurkkuuni. Pelko on terve tunne silloin, kun on syytä olla varovainen. Kananluita ei kannata ryhtyä nielemään ja niitä oli 1970-luvulla koulun kanaviillokissa.

Lapsuudessani ja nuoruudessani vanhemmat eivät paljoa puuttuneet koulun asioihin. He luottivat siihen, että opettajat hoitavat koulujutut ja vanhemmat hoitavat kotijutut. Monessa suhteessa vanhemmilla olisi ollut syytä olla huolissaan puolestamme, niin vaarallisia olivat monet leikit eikä koulupäiväkään aina ollut aivan turvallinen. Koulussa oli paljon tilanteita, joihin opettajat eivät puuttuneet.  Jos vanhemmat olivat huolissaan, eivät he sitä meille näyttäneet tai ottaneet yhteyttä opettajiin. Jotenkin he huolensa kanssa elivät. Nykyaikana vanhemmat ottavat kovin herkästi yhteyttä kouluun, jos pienikin huoli oman lapsen suhteen nousee. ”Saattaa sisältää kananluun osia” ei ehkä aiheuta todellista vaaratilannetta.

Olen miettinyt, kuinka pitkälle nuo nykyajan leijonaemot aikovat lastensa tietä tasoittaa. Päiväkotiin ja peruskouluun on helppo ottaa yhteyttä ja esittää erilaisia vaatimuksia. Toisen asteen oppilaitoksiin yhteyden ottaminen on jo vähän noloa, mutta täysin mahdollista. Armeijaan on melko vaikea mennä lasta puolustamaan eikä työnantajakaan kovin hyvällä katso, jos vanhemmat hoitavat lastensa työasioita. Luonnollinen tapa olisi antaa lapsen hoitaa itse ne asiat, mitä kyseinen ”laitos” edellyttää hänen hoitavan. Päiväkoti ei anna paljoa vastuuta lapselle, asiat ovat aikuisten vastuulla. Koulu edellyttää jo jotain omatoimisuutta siinä määrin kuin lapsen ikä sen sallii. Lapsi ja nuori kykenee hoitamaan itse omat kouluasiansa, jos hänen annetaan ne hoitaa. Vastuu kasvaa iän myötä ja lapsi kasvaa vastuuseen vähitellen, mikäli hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Side vanhempiin katkeaa säie kerrallaan lempeästi.

Entä sitten, kun vanhempaa oikeasti pelottaa eikä tiedä, miten huolensa kanssa eläisi. Lapsesta luopuminen on pelottavaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Olen ollut lukuisat kerrat huolissani omien lasteni puolesta. Olen vienyt heitä päiväkotiin, lähettänyt kouluun, armeijaan ja opiskelupaikkakunnille. Monesti olen miettinyt, miten he selviävät. Olen jäänyt kotiin vilkuttamaan heidän lähtiessään ensimmäistä kertaa liikenteeseen autolla ja sen jälkeen usein heidän lähtiessään milloin minnekin. Samalla olen miettinyt, tuntuiko  minun vanhemmistani samanlaiselta, kun sain ajokortin tai lähdin interrailaamaan ympäri Eurooppaa. Vanhemmuus on elinikäinen huoli, sen kanssa on vain opittava elämään. Lasten on annettava elää omaa elämäänsä, ei heitä voi sitoa syliinsä suojaan pahalta maailmalta. Äidin syli ei saa olla vankila, josta ei pääse vapaaksi, olkoon se turvasatama, jossa saa käydä keräämässä voimia uusia seikkailuja varten. On luotettava siihen, että kananluun osiin ei tukehdu ja lapsi osaa varoa isompia luita. Emme me heitä itseämme varten kasvata, heillä on oma elämänsä elettävänään. Aikuisten lasteni kohdalla ristin käteni ja toivotan kaikkea hyvää heidän elämäänsä.

Vastaa