Vanha mies seisoo pankin suljetun oven takana kaksi paperia käsissään. Juuri tänään, juuri näiden tuntien aikana pankin piti olla auki. Sisältä näkyvät valot ja kuuluu ihmisten ääniä, mutta ovi pysyy suljettuna.
Ennen lähtöä seisomaan pankin suljetun oven taakse, asia oli tarkastettu internetistä. Tämä on se ainoa viikonpäivä, jolloin pankin pitäisi olla auki ja tämä tunti yksi niistä harvoista aukiolotunneista. Ovi pysyy suljettuna lukuisista ovikellon painalluksista huolimatta.
Yksi tärkeä lause jäi lukematta netistä: ”Konttori suljetaan lopullisesti 1.7.2024.” Ovessa on nettiosoite, jossa asiansa voi hoitaa, on myös valtakunnallinen palvelunumero. Miten nämä paperit toimitetaan internettiin, ihmettelee vanha mies.
Viereiselle ovelle saapuu kaksi haalarimiestä, ilmeisesti jokin remonttihomma menossa. Vanha mies köpöttelee heidän luokseen ihmettelemään asiaa. Toinen haalarimies katselee kyllästyneenä ympärilleen, toinen kuuntelee huvittunut ilme kasvoillaan.
Tärkeä homma menossa, ei ole aikaa kuunnella. Haalarimiehet jatkavat matkaansa. Vanha mies jää huokaillen seisomaan paperit käsissään.
Isä, mennään kotiin, minä selvitän tämän jutun. Syvä huokaus: ”En haluaisi enää elää tässä maailmassa, kun en hallitse enkä osaa mitään.” Syvä huokaus myös tyttäreltä.
Vanha mies on selvinnyt niin paljosta: äidin menetyksestä vauvaiässä, isän menetyksestä sodan melskeessä, evakkotaipaleesta ilman vanhempia, adoptioisän alkoholismista, adoptiovanhempien avioerosta, kouluista, armeijasta, työ- ja perhe-elämästä, kahden oman lapsen menetyksestä. Elämä ei ole päästänyt helpolla.
Vanha mies on osannut niin paljon, hoitanut monta vastuullista työtä ja tehtävää, lähtenyt liikkeelle lukemattomia kertoja ihmisten avuksi, jaksanut ja kuunnellut.
Niin me palaamme kotiin. Sinne kotiin, jossa kotihoito käy kaksi kertaa päivässä tekemässä varttitunnin pikapyrähdyksen, ateriapalvelu työntää hätäisesti valmisaterian ovesta kerran päivässä ja siivouspalvelu käy tekemässä pikasiivouksen kerran kuussa.
Palaamme kotiin, josta pitäisi tietokoneen äärestä hoitaa kaikki asiat. Pitäisi, jos osaisi. Pitäisi, jos sormet olisivat yhtä nopeat kuin tietokoneen jatkuvasti sammuva näyttö. Pitäisi, jos osaisi soittaa jonnekin ja jos joku ihminen vastaisi ilman lukemattomia automaattivastauksia.
Missä vaiheessa tästä maailmasta tuli tällainen? Missä vaiheessa talouden rattaat lähtivät pyörimään niin kovilla kierroksilla, että vanhukset putosivat kyydistä eikä suuri osa nuorista jaksa nousta kyytiin ollenkaan? Missä vaiheessa ihmisarvo poljettiin talouden rattaiden alle?
Ennen kotiin lähtöä otan kuvat niistä kahdesta paperista, jotka piti toimittaa pankkiin. Isä, tämä asia kyllä järjestyy. Kotimatkalla mietin, haluanko minäkään kohta elää tässä maailmassa.
Autoradiosta kuuluu ohjelma, jossa keskustellaan uusista ravintosuosituksista. Kunhan nyt saisi jostain jotain syötävää vanhemmille jouluksi, ateriapalvelu kun ilmoitti pitävänsä kolmen viikon joululoman.
