Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.
Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.
Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.
Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.
Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?
Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?
Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.
En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.
Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.
Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.
