Istuimme koulumme rehtorin kanssa pyöreän pöydän ääressä edessämme yläkoulun valinnaisainetarjotin. Uuden opetussuunnitelman myötä valinnaisainetarjotin piti suunnitella uusiksi. On valinnaisaineita, jotka vaikuttavat päättöarviointiin ja niitä, jotka eivät vaikuta, on lyhyitä ja pitkiä valinnaisaineita, taito- ja taideaineet muodostavat omat kuvionsa ja lisäksi kaikkiin valinnaisaineisiin pitäisi saada sopivan kokoiset ryhmät, joissa toteutuvat oppilaiden valinnat ja tunnit pitäisi vielä sovittaa lukujärjestykseen. Siinäpä melkoinen pähkinä purtavaksi. No, valinnaisainetarjotin on tehty ja siitä mennään eteenpäin.
Muutaman viime vuoden aikana opetusministeriö on syytänyt kouluille lukemattoman määrän erilaisia suunnitelmia ja projekteja, joista suurin ja merkittävin on uusi opetussuunnitelma. Suunnitelmat ovat suunnitelmia ja käytännön elämä kulkee omaa rataansa. Jokainen suunnitelma vaatii aikansa ja toteuttajansa. Jokainen valmis suunnitelma vaatii suunnitelman, miten se toteutetaan koulun arjessa ja sen suunnittelutyön opettajat ja rehtorit tekevät entisten töidensä lisäksi.
Peruskoulu on yhteiskunta pienoiskoossa ja nykyisin sen odotetaan ratkaisevan kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Poliitikkojen puheissa koulu on kuin taivas, jossa kaikilla on hyvä olla ja kaukana ovat maalliset murheet. Opettajien odotetaan olevan virheettömiä enkeleitä, jotka kykenevät suojelemaan ja varjelemaan jokaista lasta ja nuorta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Luokkaan voidaan sujauttaa millaisia oppilaita tahansa ja enkeliopettajan oletetaan sujuvasti ottavan heidät kaikki siipiensä suojiin. Vaikka meillä on kolmiportaisen tuen suunnitelma, kiusaamisen vastainen suunnitelma, tasa-arvosuunnitelma, häirintäsuunnitelma ja valtavasti hyvää tahtoa näiden asioiden toteuttamiseen, emme kykene poistamaan kaikkea pahuutta pienoisyhteiskunnastamme. Siipemme ovat aivan liian pienet, jos niitä edes on olemassa. Jos lapsella tai nuorella on paha olla koulun ulkopuolella, miten koulu voisi olla yksi saareke, jossa tämä pahoinvointi ei näkyisi. Opettajaparka kokee melkoista riittämättömyyttä enkelirooleineen tämän kaiken keskellä.
Kansankynttilän kysymys kuuluu, miten sytytetään juhannuskokon kaltainen tuli, kun toisessa kädessä on kynttilä ja toisessa tulitikku. Pieni tulitikku sytyttää kyllä tarvittaessa ison tulen, mutta vain, jos on riittävästi sytykkeitä, kynttilä ei riitä. Yhteistyö toisten opettajien kanssa ei auta, sillä jokaisella on vain yksi kynttilä, ne sytykkeet puuttuvat kaikilta. Yhdessä saamme sytytettyä kynttilämeren, juhannuskokokko jää kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta haaveeksi. Toivottavasti se meidän kynttilämeremme ei kohta pala suomalaisen peruskoulun muistoksi.
Jos opetusministeriö ei kohta ryhdy tekemään suunnitelmaa, millä työajalla ja resursseilla kaikki hyvät suunnitelmat toteutetaan koulun arjessa, toivoisin heidän lähtevän ennen aikaiselle ja pidennetylle kesälomalle. Opettajat kykenevät ihan itse tekemään monta hyvää ja käytännössä toimivaa suunnitelmaa, jos meille vain annetaan siihen aikaa ja resursseja. Me tunnemme oman arkemme, välitämme oppilaistamme ja haluamme oikeasti luoda koulusta mahdollisimman hyvän paikan jokaiselle oppilaalle. Kodeissa olevia ongelmia emme pysty poistamaan, mutta niiden vaikutusta pystymme lieventämään. Koulu tarvitsee enemmän opettajien maalaisjärjellä ja sydämellä tehtyjä suunnitelmia kuin yhtään uutta visiota opetusministeriöstä.
