Muutamaa päivää ennen koulun alkua juttelin teini-ikäisen sukulaispojan kanssa. Hän esitteli minulle, millaisia ilmeitä oli harjoitellut koulua varten. Siinä meidän keskustellessamme hänen esittelemänsä ilmeet näyttivät kovin hauskoilta ja yhdessä naureskelimme niille. Jokainen ilme kuvasti jollain tavalla erilaista kyllästymisen ja tylsyyden astetta. Kysyinkin häneltä, että onko koulussa todella noin tylsää, kuin miltä nuo ilmeet näyttävät. Kyllä vain, kuka nyt oikeasti koulussa tykkää olla. Minä olen tykännyt olla koulussa. Ehkä se johtui siitä, että silloin ei voinut pelata kännykällä eikä ollut somea, joka korvasi kaverit. Tällaisia tuumailimme yhdessä. Hän myönsi, että kaverit ovat hyvä asia koulussa, mutta siellä ei voi tehdä mitään kivaa kavereiden kanssa niinkuin vapaa-aikana.
Minulle tuli vähän surullinen olo noista teinipojan harjoitelluista surkeista ilmeistä. Opettajana ja opona näen usein edessäni tylsistymisen partaalla olevan luokan, vaikka omasta mielestäni olen suunnitellut ja valmistellut todella mielenkiintoisen ja vaihtelevan tunnin. Kaikki on vaan niin tylsää. Ei se paljoa rohkaise opettajaa jatkamaan innostunutta opetusta. Teet mitä tahansa, aina on tylsää. Kouluumme tuli kerran eräs sijainen tekemään muutaman kuukauden sijaisuutta. Hänen aloittaessaan ensimmäistä oppituntia esittelemällä itsensä, kesken esittelylauseen etupulpetin tyttö heittäytyi pulpetilla makaamaan todeten: ”Voi ei, taas tätä samaa p****a!” Opettaja oli saanut leiman otsaansa ennen kuin hän oli ehtinyt kertoa edes nimeään. Olikohan tuotakin elettä harjoiteltu valmiiksi kotona. Koulu nyt vain on niin tylsää ja jotenkin se täytyy tuoda esille, siispä harjoitellut ilmeet ja eleet peliin.
Teinipojan tylsistä ilmeistä minulle tuli myös vapautunut olo. Omien oppilaideni tylsät ilmeet eivät välttämättä liity mitenkään minuun tai minun pitämääni oppituntiin, ilme on vain valmiiksi harjoiteltu kouluimago. Luokkakavereiden edessä pitää olla uskottava, se on teinille paljon tärkeämpää kuin se, miltä hän näyttää opettajan silmissä. Opettajana voin opetella katsomaan noiden tylsistyneiden ilmeiden taakse ja nähdä siellä sen pojan tai tytön, joka pohjimmiltaan viihtyy koulussa ja haluaa oppia, vaikka ei sitä juuri nyt teini-iän myrskyissä pysty näyttämään. Tylsä ilme on keino selviytyä läpi yläkoulun haasteiden.
Aloitin lukuvuoden juttelemalla muutaman pojan kanssa siitä, millä mielellä he aloittivat uutta lukuvuotta. On niin tylsää tulla kouluun, pitää herätä aamulla aikaisin eikä saa tehdä mitään kivaa. Jokaisen pojan kasvoilla äärettömän tylsistynyt ilme, ehkä etukäteen harjoiteltu. Siinä sitten yhdessä päivittelimme, kuinka tylsää oli tulla taas kouluun. Lopulta sanoin heille, että nyt jokainen sanoo vähintään yhden hyvän asian koulusta ja sieltähän se tuli kaikkien suusta: ”Kaverit.” Koulussa on kaverit, jospa heidän kanssaan voisi harjoitella myös innostuneen ilmeen ja tehdä alkaneesta lukuvuodesta vähemmän tylsän.
Mitä minä voisin tälle koulun tylsyydelle tehdä? Tarvitseeko sille edes tehdä mitään, sillä niinhän se on meidän aikuistenkin elämässä. Kesän lopulla media täyttyy erilaisista vihjeistä, miten selvitä töihin paluusta, joillekin loman loppuminen saattaa olla isokin kriisi. Kukapa meistä lopettaa lomansa riemusta kiljuen ja palaa työpaikalleen odottaen malttamattomana pomon tapaamista. Ei se mene niin. Loman jälkeen on kiva nähdä työkavereita, mutta heidät tavattuamme voisimme vaikka palata takaisin lomalle. Sallittakoon teineille heidän tylsyytensä ja tylsät ilmeensä. Ei siitä tarvitse loukkaantua eikä sitä tarvitse sataprosenttisesti uskoa. Suurimmalla osalla on tylsästä ilmeestä huolimatta ihan hyvä olla koulussa, onhan siellä ne kaverit.
