Oli tiistaipäivä 50 vuotta sitten. Odotin kovasti koulupäivän päättymistä, sillä tiistaisin tuli radiosta lasten tiistaisoitto, jonka kuunteleminen oli yksi viikon kohokohtia. Ohjelma tuli päivällä, mutta isä nauhoitti sen radiosta magnetofoninauhalle ja koulun jälkeen kuuntelimme sen yhdessä pikkusiskon kanssa. Viikon aikana kuuntelimme ohjelman moneen kertaan, kunnes seuraavana tiistaina tuli uusi tiistaisoitto. Oi, miten ihania lapsuusmuistoja.
Tuona kyseisenä tiistaina olin juuri kuunnellut tiistaisoiton, kun isä ja äiti tulivat olohuoneeseen ja sanoivat, että heillä olisi asiaa. Ja se asia oli: ”Eeva-täti on kuollut.” En muista, mitä sanoin, ehkä en mitään. Hetken kuluttua kelasin magnetofoninauhaa taaksepäin, siellä oli laulu, jossa kerrottiin pienen hylkeenpoikasen kuolemasta. Kuuntelin laulun uudelleen ja uudelleen, lukuisia kertoja. Laulussa oli kohta, jossa sanottiin: ”…menetti henkensä rassu…”. Sanat jäivät soimaan ajatuksiini, Eeva-täti oli menettänyt henkensä. Ja sitten jostain tuli ajatus, en voi koskaan enää nauraa.
Tuosta päivästä on kauan, mutta edelleen muistan sen kuin eilisen päivän. Eeva-tädin muisto ei ole kuollut, elämäni kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän jätti sydämeeni lähtemättömän jäljen. Tietyllä tavalla ikävöin häntä edelleen, se ikävä on osa elämääni, mutta nauru ei kuollut. Olen nauranut usein ja paljon.
Tuo tiistaipäivä silloin kauan sitten tuli mieleeni tämän koronakriisin aikana kohdatessani jälleen yhden henkilökohtaisen elämän kriisin. Yksi ihminen on poistunut lähipiiristäni ja siskoni sanoi muutama päivä sitten sanat: ”Voinko enää koskaan olla onnellinen?” Ja hetken päästä: ”Poistuuko tämä tuska koskaan?”
Siskoni kysymyksiin ei ole vastausta. Näin pääsiäisen aikaan olisi helppo luetella kristillisiä lauseita ylösnousemuksesta, kuoleman voittamisesta ja riemullisesta jälleen näkemisestä kerran taivaassa. Hauta on tyhjä ja Jeesus on ylösnoussut, se on totta, mutta poistuuko tämä tuska koskaan. Pääsiäinen on ilosanoman juhla, mutta voinko minä koskaan enää nauraa. Isoja kysymyksiä ilman vastauksia.
Tämän pääsiäisen evankeliumi tuli kohdalleni kuunnellessani radiosta Horisontti-ohjelmaa. Ohjelman otsikkona oli ”onko pääsiäinen peruttu”. Yksi keskustelijoista oli ortodoksipappi ja lähihoitaja Lars Ahlbäck. Hän sanoi lauseen, joka kolahti: ”Trauman keskellä ei tarvita sanoja, vaan hoivaa ja huolenpitoa”.
Pahinta ei ole se, että ei ole sanoja, pahinta on se, että tämän koronaepidemian takia ei saa tavata ja surra yhdessä, ei saa halata, ei silittää päätä eikä lopulta mennä edes hautajaisiin. Miten osoittaa huolenpitoa, kun jokainen istuu omassa kodissaan ja välissä kulkee suljettu Uudenmaan raja.
Ei pääsiäistä ole peruttu. Mutta suruakaan ei ole peruttu. Pääsiäinen on juuri siksi, että meillä on suru ja tuska. Tämä suru ja tuska on tullut osaksi elämäämme, ei se lopu, mutta vähitellen se antaa tilaa uusille asioille. Tulee aika, jolloin sanoillakin on taas merkitystä, nyt olemme hoidon tarpeessa.
