Olen työelämäni aikana ollut kahdessa sellaisessa työpaikassa, jossa olisin voinut syyttää esimiestäni seksuaalisesta häirinnästä tai asiattomasta käytöksestä. Kummassakaan tapauksessa en vaiennut esimieheni käytöksestä, mutta koska siihen aikaan ei ollut tapana puuttua esimiesten toimintaan, jouduin melko yksin puolustamaan itseäni. Toisessa tapauksessa menin niin pitkälle, että lähetin kirjallisen valituksen esimieheni esimiehelle (he todellakin olivat kaikki miehiä ja minä olin nuori nainen). Tuo esimiehen esimies ei koskaan ottanut minuun yhteyttä, sen sijaan hän otti yhteyttä esimieheeni, jonka käytöksestä olin valittanut ja oli huolissaan siitä, miten hän selviäisi näin vaikean alaisen kanssa. Valituksen jälkeen asemani tuossa työyhteisössä oli entistä tukalampi, olihan minut nyt virallisesti julistettu vaikeaksi työntekijäksi eikä esimieheni salannut sitä. Molemmissa tilanteissa tein lopulta itse johtopäätökseni ja vaihdoin työpaikkaa. Anteeksipyyntöä en ole saanut kummassakaan tapauksessa, vaan sitä odotettiin minulta.
Nykyaikana meno on toinen. Häirintätilanteita tuntuu ilmestyvän julkisuuteen kuin sieniä sateella, viimeisimpänä tapaukset Aku Louhimies ja Kenneth Greve. Olen onnellinen siitä, että nykyisin esimiestenkin asiattomaan toimintaan uskalletaan puuttua eivätkä työntekijät ole niin yksin vaikeiden tilanteidensa kanssa kuin minä olen ollut. Samalla olen erittäin pahoillani siitä vahvasta tuomiohengestä, mikä näiden tapausten myötä on noussut pintaan. Asiat pitää myöntää ja käsitellä, mutta niistä pitäisi myös päästä eteenpäin. Olisin aikanaan toivonut, että minua olisi kuunneltu ja sen jälkeen minulta olisi pyydetty anteeksi. Nyt ei riitä kuunteleminen eikä julkinen anteeksipyyntö, vaan pitää saada päitä vadille.
Edellä mainituissa tapauksissa en pyytänyt anteeksi, koska en mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään, mitä olisi pitänyt pyytää anteeksi. Koulussa minulla sattui kerran yhden oppilaan kanssa konfliktitilanne, jossa ylitin asiallisen käytöksen rajat. Tilanteesta seuraavana päivänä otin tuon oppilaan puheilleni ja pyysin häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hän ei antanut anteeksi. Anteeksipyyntöni jälkeen hän osoitti minulle vahvasti mieltään monella eri tavalla, hän ei enää häirinnyt tunneillani, mutta sain hyvin selkeästi tuntea olevani ei-toivottu henkilö. Minulla ei ollut enää mitään mahdollisuutta korjata tilannetta, sillä tehtyä en saanut tekemättömäksi eikä anteeksipyyntö kelvannut, joten piti vain selvitä tilanteen kanssa.
Anteeksipyytäminen on aina vaikeaa, usein myös anteeksiantaminen on vaikeaa. Kumpaakin kannattaa opetella. On helppo odottaa anteeksipyyntöä toiselta ihmiseltä ja kaivella hänen tekemiään virheitä vaikka elämänsä loppuun asti. Jos sille tielle haluaa lähteä, voin luvata, että kaiveltavaa riittää. Minä olen halunnut lähteä anteeksiantamuksen tielle, sillä tiellä riittää opeteltavaa loppuelämäksi, mutta jokainen pienikin askel eteenpäin tuo elämään suunnatonta iloa. Olen oppinut, että toiselle voi antaa anteeksi, vaikka hän ei sitä pyytäisikään. Muistan edelleen nuo vanhat esimieheni, mutta eivät he minun elämääni mitenkään häiritse edes ajatuksissa. Vanhatkin vääryydet on hyvä käsitellä, mutta jossain vaiheessa on hyvä lopettaa niiden käsitteleminen ja antaa anteeksi, sillä niiden hautominen myrkyttää lopullisesti oman elämän.
Kristillisessä kirkossa elämme parhaillaan pääsiäisviikkoa, tämä viikko on anteeksiantamuksen viikko. Kun me ihmiset vaadimme päitä vadille, niin miksi meille ei kelpaa se, että pitkäperjantaina Jeesuksen pää oli vadilla meidän kaikkien puolesta. Olen nähnyt t-paitoja, joissa on teksti ”Jumala armahtaa – minä en”. En halua laittaa päälleni sellaista t-paitaa, mutta voisin laittaa päälleni paidan, jossa lukee ”Jumala armahtaa – siksi minäkin tahdon armahtaa”.
Viisaasti kirjoitettu, hyvä Kaarina!